Juha Kauppinen kertoo romaanina Heräämisiä alussa, kuinka hänen tapanaan oli tähdentää, ettei hän ole luonnonsuojelija. Kirjassa hän valottaa kasvutarinaansa sekä luonnonsuojelun historiaa. Aiemmissa esiintymisissään hän väheksyi tai painoi alas luonnonsuojelijoita vakuuttamalla, ettei ole luonnonsuojelija. Ikään kuin luonnonsuojelussa olisi jotakin epäilyttävää, kyseenalaista, hippimäistä tai radikaalia. Kirja ”Heräämisiä: kuinka minusta tuli luonnonsuojelija” saa myös lukijan pohtimaan luonnonsuojelun merkitystä.
Monet kuvataiteilijat käsittelevät taiteessaan luontoa tai sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Teokset voivat herättää tai havahduttaa pohtimaan puhtaan luonnon merkitystä, yhdenvertaisuutta, ihmisen paikkaa maailmassa. Aika monet taiteilijat kuitenkin puheissaan irtisanoutuvat poliittisuudesta. He sanovat, ettei heidän taide ole poliittista, ikään kuin poliittisuudessa oisi jotakin leimaavaa, väärää tai latistavaa.
Aiemmin taiteessa vedettiin eroa puoluepolitiikkaan ja poliittinen taide ymmärrettiin vallan tai auktoriteetin kyseenalaistamiseksi, paljastamiseksi tai pönkittämiseksi. Nykyään poliittisuus käsitetään laajemmin, toiminnaksi, jolla pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Poliittinen taide käsittelee tai heijastaa poliittisia näkemyksiä tai arvoja. Poliittiset teokset voivat nostaa esiin epäkohtia, kuten syrjintää tai ympäristöongelmia symbolisesti, vihjaamalla tai suoraan. Teokset voivat myös ottaa kantaa siihen, mikä on arvokasta, merkityksellistä ja suojelun arvoista. Taiteessa ja muussa kulttuurissa myös tulkitaan ja kuvataan menneitä tapahtumia ja niiden vaikutuksia nykyisyyteen; poliittista historiaa. Taide herättää keskustelua yhteiskunnallisista aiheista ja johdattaa ihmiset pohtimaan asenteitaan ja arvojaan. Se on tärkeää, koska demokraattia ja puoluepolitiikassa tehdyt päätökset perustuvat yhteiskunnallisiin keskusteluihin sekä valitseviin arvoihin.
Yleisö tulkitsee taideteoksia omilla linsseillään. Toinen virittäytyy esteettiseen kokemukseen, toisen mieltä kutkuttaa teosten painoarvo poliittisina puheenvuoroina. Taiteilija ei voi – vaikka haluaisi – hallita teosten tulkinnan ja vaikutusten suuntaa. Taidetta voidaan lukea poliittisesti, vaikka taiteilija pelkäisi sen ajavan häntä taiteen marginaaliin tai arvostelun kohteeksi.
Nuorena opiskelijana minä sanouduin irti kaupallisesta taiteesta. Pidin epäilyttävänä ja jopa halveksittavana taidetta, jonka tarkoitus oli toimia myytävinä objekteina, joilla osoitetaan korkeaa makua ja varakkuutta. Myöhemmin taidekäsitykseni avartui moniarvoisemmaksi siten, etten ole tuntenut tarvetta halveksia tai polkea kaupallistakaan taidetta. Poliittisella ja kaupallisella taiteella on oma merkityksensä. Itsekin janoan esteettisiä ja moniaistisia kokemuksia, joita voin tavoitteena niin poliittisen kuin kaunotaiteen kokijana.
Taiteilijoilla on tilaisuuksia puhua yhteiskunnallisista teemoista teoksissa ja niiden rinnalla: haastatteluissa, avajaispuheissa ja taiteilijatapaamisissa. Taiteilijoilta voidaan odottaa näkemyksellisyyttä ja heille voidaan sallia sellaista pehmeyttä tai jyrkkyyttä, jota politiikoilta ei välttämättä hyväksyttäisi. Minä arvostan taiteilijoita, jotka käyttävät tätä heille avautuvaa tilaa. Esimerkiksi Terike Haapoja ja Laura Gustafsson ovat huikeita esikuvia poliittisina taiteilijoina teoksissaan sekä kannanottajina.
Minä sain viime keväänä kutsun luennoijaksi seminaariin, jossa yleisönä oli kiinalaisia taidekasvatusalan ihmisiä. Puhuin poliittisesta taiteestani sekä teosten taustoista metsä- ja selluteollisuudessa: vientiteollisuuden uhista Suomen luonnon monimuotoisuudelle ja meidän harvoille vanhoille metsille. Lähetin luentoni videona, joka nyt löytyy myös youtubesta.
youtube.com/watch?v=O0AFKfuwP0U&t=279s